Lisää näkemyksiä musiikin harrastamisesta

"Karkeasti jaoteltuna on kahdenlaisia ihmisiä:

Yhtäällä ovat he, jotka suorittavat varmasti lähes kaikilla elämänsä osa-alueilla, koska eivät stressaa turhia siitä, mitä heidän ympärillään tapahtuu. He antavat maailman pyörien pyöriä itsekseen ja nukkuvat yönsä kunnolla.

Toisaalla taas ovat he, jotka analysoivat ympäristöään, kyseenalaistavat asioita, haluavat ymmärtää sekä tietää ja prosessoivat tätä kaikkea mielessään. He eivät välttämättä nuku öitänsä kunnolla.

Minä edustan ehdottomasti ryhmää numero kaksi."

- Janne Muhonen, 2010

No joo, mahtuuhan sinne toki useita tyyppejä väliin ja vielä noistakin radikaalimpeja ääripäitä, mutta jotakuinkin tuollainen filosofia minulle on alkanut syntyä. Saan kuulla jatkuvasti ihmettelyitä siitä, että "kaikkea se sinäkin jaksat aina miettiä" hämmästyneen reaktion kera. Osalle ihmisistä on aivan herttaisen yhdentekevää, kuinka ekosysteemi toimii, ovatko poliitikot kykeneviä tehtäviinsä tai mitkä ovat suomen kieleen venäjästä rantautuneiden lainasanojen etymologiset taustat. Vähitellen sitä kai oppii pitämään suunsa soukeammalla, etteivät kanssaihmiset ala pitää minua aivan omituisena, vaikka epäilen tämän asian estämisen olevan kovasti liian myöhäistä.

Minua kiinnostaa lähestulkoon kaikki. Yhtenä esimerkkinä Wikipediaa selatessa kuluu aikaa hyvässä lykyssä monen monta tuntia ja tabeja aukeaa selaimeen kolmatta kymmentä, kun kaikkia mielenkiintoisia asioita historiasta, tieteestä tai - luonnollisesti - musiikista tulee eteen. Pyrin ymmärtämään sekä suvaitsemaan kaikkea mahdollista ja niin ymmärrän myös heitä, joita asiat eivät pintaa syvemmältä juurikaan kiinnosta.

Lueskeltuani ja mietiskeltyäni olen päätynyt siihen lopputulokseen, ettei ole sattumaa, kuinka monet aikamme maineikkaimmista muusikoista ovat olleet muissakin taiteenlajeissa poikkeuksellisen lahjakkaita, ovat käsitelleet runoissa tai musiikissaan syvällisiä ajatuksia ja osa heistä on julkaissut kaunokirjallisia teoksia.

Tämän alustuksen myötä päästään itse aiheeseen, eli siihen, kuinka näen taiteellisten ja ei-taiteellisten oppilaiden asemat koulumaailmassa. Asia erikseen on myös se, kuinka nämä muut tuntuivat ajoittain suhtautuvan meihin, jotka esiinnyimme mielellämme koulun tapahtumissa ja annoimmekin siellä kaikkemme. Mielestäni alun aforismissa mainitsemani kahtiajako tuntuu toteutuvan melko hyvin sen suhteen, mistä ihmiset kiinnostuvat uravalinnan merkeissä. Käytännönläheiset ihmiset hakeutuvat niin ikään vähän aivotyötä vaativille aloille, kun taas osa ihmisistä menee "vaikeamman kautta," jos näin saa sanoa.

Peruskoulussa ja lukiossa soittelimme samojen tyyppien kanssa niin monissa koulun juhlissa ja tapahtumissa, että moni kanssaopiskelija alkoi taatusti kyllästyä moiseen itsensä esille tuontiin. Lavalta olin aistivinani eräiden tyyppien ilmeistä ja elehdinnästä hieman sellaista tuhahtelua. "Hmph, nuokin ne nyt taas tuolla oikein niin ovat. Johan tuota rimputtelua sai viime jouluna kuunnella, ei noista kuitenkaan mitään koskaan tule." Mikään itsensä esille tuominen ei kuitenkaan ole koskaan ollut lähimainkaan tärkein seikka ainakaan minun soittoharrastuksessani. En ihmettele, vaikka moni on saattanut niin kuvitellakin.

Syy oli noina aikoina se, ettei juuri kukaan lähimmistä kavereistani soittanut mitään instrumenttia, joten mahdollisuudet päästä soittamaan yhdessä muun bändin kanssa rajoittuivat kouluun. Erinäiset juhlatilaisuudet harjoitteluineen antoivat siihen mahdollisuuden normaalien musiikin tuntien ohessa, sillä melkeinpä jokaiseen kuului jonkun sortin musiikkiesitys, valitettavan lyhyt tosin. Myös samanhenkisten ihmisten kanssa harrastaminen ja musiikkiin liittyvistä asioista keskusteleminen on oma todella fantastinen asiansa. Puhumme tässä nimittäin ajasta ennen kuin älysin siirtyä oikein toden teolla internetin maailmaan

Kiteyttäisin asiaa hieman tähän tyyliin:

"Instrumentin soittaminen on hieman sama asia kuin rakasteleminen: yksinkin se on ihan mukavaa, mutta porukalla monin verroin antoisampaa."

- Janne Muhonen, 2009"

Olen ollut liki soittelun alkuajoista lähtien jossain määrin katkera siitä, kuinka urheiluharrastuksia tunnutaan arvotettavan musiikkiharrastuksia korkeammalle. Minä en näe niillä mitään arvojärjestystä niin kauan kun harrastaja itse nauttii tekemisestään ja kokee saavansa siitä jotain. American Pie –elokuvissakin musiikin harrastajista tehtiin toivottomia nörttejä, joille uljaat ja reippaat lacrossen pelaajat naureskelevat halveksuvasti. Jotain samantapaista oli havaittavissa minunkin kouluaikoina tai sitten olen vain vainoharhainen. Musiikista ei meillä päin stipendejä jaeltu, vaikka osa oli sillä saralla todella ansioitunut.

Sekä suosituimmissa pallopeleissä että yhtyesoitossa on puhe joukkuelajista. Jääkiekkoilijakin kyllästyy taatusti, mikäli joutuu luistelemaan vuosikausia ylhäisessä yksinäisyydessään ja laukomaan kiekkoja pahvista taiteilemansa maalivahdin ohi. Miettikääpä tuota seuraavan kerran, kun naureskelette omahyväisesti koulunne juhlassa esiintyville ihmisille.

Muistakaa myös se, että maasta taivaaseen ihailtuja jääkiekkoilijoita voi hyvinkin olla paikan päällä seuraamassa toista kymmentä tuhatta silmäparia siinä missä rockkonserttiakin. Sekä muusikko että urheilija pistävät itsensä likoon ja molempia tulee kunnioittaa juuri tämän vuoksi. Tietenkin moni urheiluhullukin tykkää musiikin kuuntelusta ja saattaa olla hurmioituneena Stadikalla katsomassa Bruce Springsteeniä.

Idolsiin osallistuville sekä karaokessa laulaville tulee herkästi naureskeltua, mikäli he ovat kauniisti sanottuna taitamattomia, mutta monella sivustaseuraajallapa ei riitä rahkeet laittaa itseään likoon, vaikka mieli tekisikin. Monilla – kuten itselläni – syynä on kuitenkin se, että oman osaamattomuutensa tiedostaa, eikä karaokeravintolassa halua saattaa itseään vapaaehtoisesti naurun alaiseksi.

Puhuin kaikkensa antamisesta ja oma asiansa on artisti, joka laittaa itsensä likoon esiintymällä estottomasti. Tällä en tarkoita sitä, että lavalla alettaisiin esitellä sukukalleuksia vaan liikkumista sekä eleitä musiikin tunnetilojen mukaisesti. Monet perisuomalaiset jurmuttajat naureskelevat nurkkapöydistään tällaiselle "pellen lailla hytkymiselle" ja pitävät eläytymistä "itsensä nolaamisena". Fakta kuitenkin on, ettei se paikallaan seistä töröttävä laulaja tai soittaja ole myöskään miellyttävää katsottavaa. Artistista pitää välittyä yleisölle se, että hän nauttii tekemästään asiasta, eli tässä tapauksessa esittämästään musiikista. Ajatelkaapa, jos Wayne Rooney vaan mennä jolkottaisi puolitehoilla, eikä edes tuulettaisi, jos sattuukin tekemään maalin.

Vastikään päättyneenä vuonna olikin muutama esiintyminen, joista kaksi oli hääkeikkoja. Olimme siis varta vasten viihdyttäjäksi palkattuna kokoonpanona. Rahaa emme saaneet, mutta ruokaa ja viinaa senkin edestä. Mahdollinen rahapalkkio muodostaakin itselleni jonkunasteisen dilemman. Esiintymispalkkiolla pyritään korvaamaan aikaa ja vaivaa, mutta koska yhdessä soittaminen ja harrastaminen ystävieni kanssa eivät ole pois vapaa-ajastani vaan ovat mukavin tapa viettää sitä, ei korvauksen vaatiminen "vaivannäöstä" ole päällimmäisenä mielessä.

"Kukapa väittäisi näkevänsä tolkuttomasti vaivaa puuhatessaan suosikkiharrastuksensa parissa. Tällöin hän ei aidosti pidä koko asiasta."

- Janne Muhonen, 2010

Olen ollut otettu joka kerta, kun minua ollaan pyydetty mukaan soittamaan ja pidän jo sitä palkkiona harrastukselleni ja sille "vaivalle", jonka olen nähnyt opetellessani soittamaan. Tietenkin on yleinen käytäntö, että esimerkiksi juuri häissä esiintymään palkatuille soittajille maksetaan ja olisihan vaikkapa polttoainekustannukset mukava saada katettua, mutta ensimmäisenä soittamaan päästessä mielessä on soittaminen. Joskus hamassa tulevaisuudessa, kun tällä harrastetason harrastamisella on saavutettu kylliksi osaamista ja rutiinia (sanaan liittyy kyllä negatiivinenkin assosiaatio), ei olisi toki lainkaan hassumpi ajatus elättää sillä itseään edes osittain. Tuntuisi ideaalitilanteelta käydä kerran-pari kuukaudessa viikonloppuna heittämässä keikka päivätyön lomassa.

Eipä kai kukaan koko hommaan lähdekään, ellei mielessä siinnä jonkunlaisia haaveita tai tavoitteita sen suhteen. Vähintään ne voivat olla tietyn osaamisen saavuttaminen ja korkeimmillaan tähteys. Ikäväkseni olen huomannut monen nuoren musiikin harrastajan tavoittelevan kuuta taivaalta jo hyvinkin varhain. Yksi pääsky ei kesää tee - samoin ei vielä 20 liveaktia luo minkään valtakunnan rutiinia. Silloin kun takahampaat alkavat kellastua, kannattaa pysähtyä miettimään omaa asennettaan koko touhuun. Valitettavasti asianosaiset eivät vain itse sitä ymmärrä.

Joka tapauksessa se, että kokoonpanoon pyydetään mukaan, tietää heti ainutlaatuisia yhteisiä soittohetkiä, joita ei kotisohvalla möllöttäessä tarjoudu. Joka kerta ne eivät ole ylitsepursuavien mukavia soittotuntuman ollessa kateissa, mutta siltähän ei voi välttyä. Tätä kirjoitettaessa edellisiltana oli soittoharjoitukset ja täytyy sanoa, että aika rientää kuin siivillä, kun saa soitella, jutustella yhtyetovereiden (Band of Brothers, heh) kanssa työn alla olevista kappaleista, kokeilla uusia juttuja ja jakaa samalla tietoa sekä näkemyksiä.