Jos musiikkiyhtyeessä on yhdellä jäsenellä ylisuuri ego, ei mukaan meinaa mahtua enää muita soittajia etenkään sanan varsinaisessa merkityksessä. Miltä kuulostaa soittaa kliseitä, joiden päälle suolletaan sellaista lyriikkaa, että se menisi koska tahansa parodiana? Lisäksi tämä hevisatiiri sisältää huomattavan määrän kielioppivirheitä johtaen lauseisiin, jotka eivät tarkoita mitään. Tätä yhtyeessäsi... Tai oikeastaan yhtyeessä, jossa olet työntekijänä, tuotetaan täysin vakavasti, mutta joka kerta kun joku erehtyy huomauttamaan virheistä hyvällä hengellä ja rakentavasti, saa niskaansa kylmää vettä ja jonkunasteisen konfliktin aikaiseksi.
Ego ei anna myöten korjata näitä virheitä julkisuuteen, jonne niitä on omia aikojaan kovalla tohinalla tunkenut. Avustavan käden ojennus on kerta toisensa jälkeen yhtä tyhjän kanssa, koska mitään ei tapahdu. "Minä kun olen nämä teosta luodessani näin kirjoittanut, niin kukaanhan ei niitä tule sorkkimaan!" Tämän johdosta: the sky are blue, silent and eternal, angle-choir in heaven, sing our eternal melodyes."
Mietinkin tässä sitä, että olisi lysti laatia hevilyriikkakäyttöön puppulausegeneraattori. Sopivaa sanastoa, erityisesti substantiiveja/subjekteja, olisivat ilman muuta beauty, eternity, heart, tear, dream, destiny, reality ja light. Adjektiiveja... Hmm: golden, blue, silent, high, painful, glorious, proud ja eternal. Verbejä: reach, spread, love, fly, cry, weep, believe, trust ja feel. Valitsepa mikä tahansa sanapari, laita väliin tarvittaessa oikea prepositio ja voilá - täydestä menee. Vai meneekö?
Itsekritiikkiä uupuu tässä maailmassa itse kultakin ja niin ikään oli yhdessä vaiheessa harmillista huomata, ettei orkesterissa ole täysivaltaisena jäsenenä vaan työntekijänä toteuttamassa toisen suuria visioita, joista mihinkään sinulla ei ole sananvaltaa. Rennosta, demokraattisesta ja kaikkien intoa ruokkivasta harrastustoiminnasta ei siis ole puhettakaan. Eetteriin täytyy saada uusia luomuksia, eikä ole väliä, soittaako kitaraa naapurin Heikki vai juuri se ihminen, jonka mainitaan internetsivuilla soittavan kyseistä soitinta.
Tällaistakin siis on tapahtunut - niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin - ja tällöin olen uskaltautunut ärähtämään. Olen liiankin kova nielemään epäoikeudenmukaista kohtelua ja ajoittain jopa suoranaista paskaa, mutta jossain menee minunkin ylpeydessä raja. Ei minulle periaatteessa muodostaisi ongelmaa, että kaikkiin asiayhteyksiin laitettaisiin "Janne Muhonen - session, additional and live guitars." Tällöin ainakin pysyteltäisiin totuudessa, eikä kukaan automaattisesti olettaisi minun soittaneen kaikkea, mitä on mahdollista saada kuuleviin korviinsa.
Eetterin päätyi toden totta vähemmän taidokkaasti toteutettua kitarointia - vieläpä melko julkiseen jakeluun. Vähemmän mukavaa on myös se, että asiasta vain alkeet osaava henkilö näyttää, että kuinka sinun tulee soittaa soitintasi, jota olet itse harjoitellut sitkeästi ja kärsivällisesti toista kymmentä vuotta. Lukenut määrättömän määrän tietoutta, plärännyt sointutaulukoita, opetellut teoriaa ja ennen kaikkea treenannut itse soittamista kaiken aikaa. Nöyryydestä tai toisen vaivalla hankitun osaamisen kunnioituksesta ei ole tietoakaan.
Entä arvatkaapa, kuinka yhtyeemme sai nimensä? No, en ole aivan varma, koska tähän prosessiin en päässyt ottamaan millään tavalla osaa. Eräänä kauniina päivänä kuitenkin havaitsin, että sellainen on keksitty korkeammalla taholla, logo on valmis ja jopa t-paitojakin oli tilattu vino pino. Hieman ikävää on sekin, että samannimisiä yhtyeitä on useita ympäri maailmaa. Tämänkin asian olisi toki voinut selvittää mahdollisten sekaannusten välttämiseksi. Pahimmassa tapauksissa tällaisista asioista on tullut oikeusjuttuja.
Sen ajan, mitä monet aloittelevat muusikot käyttävät taivaanrannanmaalaamiseen ja mahtipontisiin visioihin, pysyttelen minä jalat tiukasti maassa ja jatkan sitkeää soiton harjoittelua. En ole jonkun verran yli kymmenen keikan ansiosta niin kokenut, että olisin oikeutettu mihinkään ihme haihatteluun. Jos luvun perään laitetaan nolla, voidaan puhua sellaisesta rutiinista, että on oikeutettu hieman kunnianhimoisempiin haaveisiin, jotka on perusteltavissa vaivalla saavutetulla kokemuksella. Minulle tämä kaikki edustaa sitä oikeaa tapaa harrastaa. Nöyryyttä, kokemusta, monipuolista perehtymistä, teoriaan tutustumista ja kärsivällistä yrittämistä.
Nöyryyttä ja kärsivällisyyttä ennen kaikkea. Mahdollinen menestys tulee jos on tullakseen, sikäli kun se nyt edes on itsetarkoitus. Musiikin harrastuksen pitäisi olla nuorille ihmisille se ensisijainen prioriteetti. Todellisuudentajun menetys on poikkeuksetta epäedullista paitsi koko yhtyeelle, myös itse neron omalle musiikilliselle kehitykselle. Huom: aina voi kehittyä, vaikka omasta visiostaan olisi kuinka varma. Näkemyksiä voi aina monipuolistaa. Uusia vaikutteita, lisää mielenkiintoisia nyansseja ja varsin mainiosti niitä saa kuuntelemalla välillä muita.
Minua turhauttaakin suunnattomasti se, että tunnun olevan niitä harvoja kärsivällisiä ihmisiä, jotka ymmärtävät oman sekä yhtyeensä tason ja harrastaa musiikkia nimenomaan siksi, että se on minulle tärkeää harrastuksena. Näin ollen en a) odota harvoille keikoille yleisöryntäystä b) suunnittele musiikkivideoa tai c) kaavaile massiivisia laitehankintoja, koska nykyäänkin saa ääntä pihalle joten kuten. Moni syyttäisikin minua "terveen kunnianhimon" puutteesta ja/tai huonosta itsetunnosta, mutta minä näen maltin ja kärsivällisyyden etuna. Tällainenkin aiemmin mainittu asia kuin valitun kielen oikeaoppisen kieliasun hiominen, mielikuvituksen käyttö ulosannissa ja yhteistyö jäsenten kesken toimisivat kunnolla hoidettuina loistavana ja lähes ilmaisena promootiona!
Sen sijaan, että kaikki narut haluaa pitää omissa käsissään ja ummistaa korvansa todistetusti itseään viisaampien avunannoilta, olisi harjaantumisen kannalta järkevintä juuri kuunnella muita ja pistää korvansa taakse kullanarvoisia neuvoja. Kuten aiemmassa tekstissäni kirjoitin, ei rahalla voi ostaa lahjakkuutta, joten kenestä tahansa ei tule laitehankintojen turvin piinkovaa ja lyömätöntä biisinikkaria. Tätä kaikkea opitaan nöyryydellä, monipuolisen musiikin kuuntelulla, toisten mielipiteiden huomioonottamisella ja osittain myös luoduilla kontakteilla. Yksi mielenkiintoinen aspekti onkin viimeksi mainittu, mutta se vaatiikin jo rutkasti enemmän aikaa, kokemusta ja ponnisteluja.
Tässä kohden vastaan tuleekin taas ego, koska harva suurenpuoleisen sellaisen omistava sallii muiden antaa ottaa osaa luomiseen. Taiteissa ilmiöön kuuluu valitettavan usein taipumus syvään kateellisuuteen, eikä toisten salli antaa ottaa osaa tuottamiseen, koska pelkää jäävänsä itse kakkoseksi muiden silmissä. Sanotaan - tai ainakin kuvitellaan - että jyrkät mielipiteet, itsepäisyys ja rautainen ego ovat hyvän itsetunnon merkkejä sekä sitä tervettä ja ensiarvoisen tärkeää kunnianhimoa, mutta ennemmin olisin eri mieltä. Etenkin siinä vaiheessa, kun harrastajat ovat nuoria ja moneen kertaan mainitsemani kehittymisprosessi on vielä alkuvaiheessaan.
Hyvä itsetunto antaa myöten kunnioittaa muiden mielipiteitä, eikä olla vain kunnioittavinaan. Hyvä itsetunto antaa myöten myöntää olevansa joskus väärässä varsinkin silloin, jos asia väännetään rautalangasta. Katteettomat lupakset ja epärehellisyys jos jotkut ovat omiaan osoittamaan itsetunto-ongelmia. Hyvä itsetunto mahdollistaa myöntää omat heikkoutensa, kysyä tarvittaessa neuvoa ja myös ottaa niistä opikseen. Kaikkia neuvoja sekä joka asiaan puuttumista ei tietenkään pidä purematta niellä, mutta enemmänkin puhun tässä siitä täysin toisesta ääripäästä.
Erikoinen monarkian johdannainen on täysin väärä tapa toimia harrastusporukassa. Nuorten ihmisten harrastusyhteisöissä sellainen ei ole tähänkään päivään asti toiminut, eikä se tule toimimaan jatkossakaan. Yhteisöistä on usein löydettävissä myös muita hovista tuttuja rooleja, kuten lakeija, jonka tehtävänä on olla monarkin kanssa samaa mieltä. Ajattelija kyseenalaistaa toimintatapoja, lakeija on samaa mieltä monarkin kanssa ja tämän jälkeen asiasta ei hyvässä lykyssä puhuta. Tällainen johtaminen ja toisten systemaattinen huomion ulkopuolelle jättäminen ovat oivallisia tapoja latistaa muiden innostusta yhteistä harrastusta kohtaan ja loukata heidän tunteitaan. Niin ikään kyseessä on mitä mainioin tapa karkoittaa jäseniä ja ystäviä ympäriltään.
Meitä on moneen junaan ja monet jäävät asemalle, mutta vaikka visio olisi kuinka omaperäinen ja nerokas (etenkin omassa päässä), tulisi jokaisen suuren taiteilijan laittaa jossain vaiheessa jäitä hattuun. Hänen tulisi muistaa omasta ylivertaisuudestaan huolimatta myös muiden olevan rakkaan harrastuksen parissa. Muutkin haluavat tulla kuulluiksi, paitsi päätöksenteossa, myös soittimensa kautta. Tietenkin on eri asia, mikäli yhtye on selvä yhden ihmisen projekti (Ayreon, Avantasia, London After Midnight tai Satanic Warmaster), johon muut tulevat tietoisesti tekemään vain mitä käsketään. Monijäsenisenä orkesterina - tuttavallisemmin bändinä - mainostetussa kokoonpanossa on ikävä havaita vinguttavansa vain sitä toista viulua, vaikka muuta annetaan julkisesti ymmärtää.
Joku kaivannee vanhaa kunnon rautalangasta väännettyä esimerkkiä, joten täältä tulee.
Kenen luulette soittaneen The Agentsin levylle rumpuja 1990-luvun alkupuolelta alkaen? Eiköhän jokaisen veikkaus kohdistu Sandrenin Heikkiin ja onhan se myös oikea vastauskin. Otetaan tässä paikkansapitämätön ja hypoteettinen tilanne, jossa olisi vallan erikoista saada tietää, jos Heikki ei olisi ehtinyt eräänä päivänä nauhoituksiin ja minnekään sen kummempia mainitsematta musiikillinen johtaja Esa olisi heittänyt velipoika Kai Pulliaisen paukuttelemaan rumpuja siten kuin nyt sattuu osaamaan. Materiaalia olisi ollut kumma tarve saada kuultavaksi vaikka väkisin.
Heikkiähän tämä tietenkin ottaa päähän, koska hänen ammattitaitoaan on loukattu ja hänen varpailleen on astuttu. Lisäksi kukaan kohdeyleisöstä ei tiedä, että Kaitsu soitti rumpuja ja hänen toistaitoisuudestaan johtuen jokainen kuulija luulee Heikin olevan huono. Hänen vuosia ja taas vuosia kestänyt kärsivällinen perehtymisensä rumpujen saloihin meni siis hukkaan jonkun keisarin touhottamisen vuoksi.
Jos olisin Finntrollin Mikael Karlbomin tai Samuli Ponsimaan asemassa, ei hommassa olisi mitään erikoista, koska molempien nimet lukee levyjen kansissa ja lisäksi kollega siinä vieressä on kaiketi aika pitkälti samaa taitotasoa. The Agentsin valitsin esimerkiksi aivan sattumanvaraisesti, mutta monien lukemieni juttujen perusteella E. Pulliainen on se, joka sanoo, kuinka asiat hoidetaan - ei muut. Yhtyeestä itsestään pidän joka tapauksessa kuin hullu puurosta.
Edit 29.3.2010: Tässä yllä toimintatavoiltaan esitelty yhtye (ei siis The Agents) laitettiin The Johtohahmon toimesta tykkänään jäihin lähes välittömästi sen jälkeen, kun menin ja avasin suuni näistä epäkohdista, mieltäni painaneista asioista ja vääristä lähtökohdista, joita niin ikään yllä listasin. Sinänsä ikävä juttu, mutta väistämätön etenkin oman musiikillisen ylpeyteni ja omanarvontuntoni säilyttämiseksi. Rajansa se on nöyristelyllä ja ajatuksiensa nieleskelylläkin, vaikka yhtye olisi kuinka yhden ihmisen johtama (joka osa-alueella).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti