Tämä saattaa kuulostaa ylimieliseltä, ellei jopa suorastaan jyrkältä, mutta ajoittain minusta tuntuu, ettei kaikki taiteellista silmää vaativat harrastukset ole kaikkia varten. Syystä tai toisesta puhjennut kiinnostus ja taloudelliset edellytykset eivät ole välttämättä laisinkaan hyvä lähtökohta.
En osaa ihmeemmin maalata, joten yhtäkkisen innostuksen vallassa ostetut akryylivärit ja niiden summittainen läiskiminen kankaalle eivät tee minusta taidemaalaria. Kameran ostaminen ja kuvien räpsiminen ei tee vielä kenestäkään valokuvaajaa. En malta olla valokuvausta harrastavana mainitsematta harmistusta siitä, kuinka jokaisen tavoitettavissa nykyään oleva kamera sekä satunnainen kuvien napsiminen on nykyään niin trendikästä ja kaikkien "harrastus".
Kuinka minä sitten aloin harrastaa musiikkia? Lapsena vanhempiani ja sukulaisiani ällistytti, kuinka opin hetimiten puhumaan opittuani laulamaan korvakuulolta sanantarkasti sen ajan suosittuja iskelmäkappaleita. Viisas isäni ilmeisesti arveli, että musiikki on minulle selvästi mieleinen ja niinpä sain 6-vuotissyntymäpäivälahjaksi pienet Kawai-merkkiset koskettimet.
Musiikin perusteiden oppiminen sujui pienen Kawainkin avulla jouheasti, kunnes vuodelle 1997 ajoittui seuraava kulminaatiopiste minun innostuttua Hurriganes-nimisestä kokoonpanosta. Aikani kuunneltuani etsin makuukomeron nurkasta isän vanhan teräskielisen Landolan, jonka kielet olivat otelaudasta pahimmillaan noin sentin korkeudella. Silläpä siis harjoittelemaan perusasioita - kärsivällisesti ja nöyrästi, välillä itkua vääntäen, kun sormenpäät olivat verillä.
Selasin vanhaa kitaransoitto-opasta, opettelin sitkeästi perusteita ja kokeilin. Kiinnostus jatkui, kasvoi ja Landola raikasi. Isä huomasi tämän sekä kehittyvät taitoni ja näin tapahtui ansaintalogiikka, jota minä harrastuksissa edellytän. Kesätyö- ja lahjarahoja oli onneksi säästössä sen verran, että sain hankittua isän ja papan avustuksella ensimmäisen sähkökitarani. Nykymittapuun mukaan se ei tosin ollut kaksinen, mutta on edelleen tallessa. Käytettynä ostettuna mukana tuli myös pieni vahvistin.
Sitkeä ja nöyrä harjoittelu jatkui. Kävin kitaratunneilla, opettelin ulkoa sointutaulukoista eri tapoja muodostaa eri sointuja, opin tabulatuurimerkinnät ja rutkasti lisää teoriaa. Sanomattakin on selvää, että koulussa lempiaine oli musiikki. Mieluisinta tietenkin oli, mikäli opettaja oli armollinen ja päästi soittamaan koulun soittimia - puhumattakaan, että yhtyesoittona. Nykypäivän yläasteelaisia käy kateeksi, koska monissa kouluissa oppilaita päästetään vapaammin soitinten kimppuun. Tietenkin opettajia pelottaa se, että toistaitoiset nulikat menevät ja särkevät kalliit soittopelit, mutta paremminkin nuorten lahjakkuutta voisi ruokkia.
No, sitä rataa meni kuitenkin rutiinin hankinta ja kärsivällinen opettelu. Sitkeää tekniikan sekä perusteiden harjoittelua, videoiden katsomista, sointutaulukon pläräämistä ja internetin saavuttua ohjeita löytyi sieltä. Sittemmin pyrin tutustumaan muihin musiikin harrastajiin, kyselemään neuvoja, keskustelemaan ja koulussa aina mahdollisuuksien mukaan soittamaan eri juhlatilaisuuksissa sekä valinnaiskursseilla, joista otin kaikki mahdolliset erityisesti lukiossa.
Jotakuinkin näin musiikkia kuuluu minusta harrastaa. Etuna on ollut kaiken aikaa rehentelemättä mainio sävelkorva, vaikkakaan ei absoluuttinen. En ole pahemmin koskaan tarvinnut nuotteja, sillä intervallien ja eri sointutyyppien tunnistaminen korvakuulolta on pääsääntöisesti ollut helppoa.
Tein lukiossa esitelmän Dizzy Gillespiestä ja mikäli olisin innostunut hänestä kuin salamaniskusta, ostattanut viikon sisällä isin rahoilla trumpetin ja alkanut kiduttaa sitä, en olisi trumpetisti sekä suuri taiteilija. Touhusta puuttuisi tällöin nöyryys, kärsivällisyys ja kunnioitus harrastusta kohtaan.
Sydän itkee verta aina kun saan tietooni, kuinka juniori on marssinut musiikkiharrastuksen keksittyään isi perässään alan liikkeeseen hankkimaan kunnon välineet osaamistason ollessa vielä pyöreä nolla. Sydän ei itke vähiten siksi, että itse olen kuunnellut mummolan aitasta kaivettuja C-kasetteja ja alkanut soittaa isän kolmatta kymmenettä vuotta vanhalla Landolalla sormet niin kipeinä ja veresnahalla, että välillä oli pakko pitää usean päivän soittotauko niiden parantumista odotellessa.
Välillä selasin legendaarisen Ivan Putilinin toimittamaa pientä sointutaulukkoa, josta opettelin sitkeästi mm. sen, että mikä on ylinouseva kvintti, mikä add9, kuinka muodostetaan eri barré-otteilla maj7, mmaj7 tai m7 -soinnut jne jne. Muista oppaista opiskelin, että mitä ovat tapping, hammerointi, sweepit, pull-offit, tremolot, triolit, mikrointervallit ja eri kitaroiden ominaisuudet. Vasta se nöyrä harjoittelu sekä veresnahalle soitetut sormenpäät palkittiin ja sain omien säästöjeni oheen puuttuvat muutama sata markkaa.
Vaikka [bändin nimi tähän]-musiikki-DVD:tä katsoisi kuinka haltioissaan vannoen samalla olevansa jo käytännössä yhtä kuin Roope Latvala/Sami Kuoppamäki/Michael Pinnella/Herman Li, ei pelkkä kaluston hankkiminen tee kenestäkään mitään. Vielä vähemmän ihmisestä tulee, jos hän alkaa jumaloimaan yhtä ainoaa suosikkiyhtyettä tai -tyylilajia ja alkaa plagioida sitä omassa tuotannossaan hurmoshenkisesti. Tässä liipattiin jo vähän näkemyksiä "musiikkitaivaalle" pyrkimisestä, mutta siihen palannen tarkemmin joskus tulevaisuudessa.
Luitte aiemmin aivan oikein, eli isin taloudellinen avustus on ollut minunkin harrastuksessani eittämättä tärkeimmässä asemassa. Tätä apua tuli kuitenkin vasta silloin, kun olin osoittanut ansainneeni sitä aidon kiinnostuksen ja nöyryyden kautta. Mitään ei ole tullut kuin Manulle illallista, paitsi kenties ne pienet Kawain koskettimet. Saatte kuitenkin uskoa, etten ollut maininnut sellaisista halaistua sanaakaan.
Enpä tiedä, että ymmärtääkö kukaan, mitä ajan tällä vuodatuksella takaa. Joku voi kuvitella minun olevan kateellinen porvareille, joilla on mahdollisuus harrastaa mitä vain heidän mieleensä juolahtaa ja voihan siinäkin olla siemen totuutta. Kyllä minullekin toki kelpaisi rahaa ostaa laadukkaampia harrastusvälineitä, sillä tätä kirjoitettaessa eniten käyttämäni kitara ei yksinkertaisesti toimi. Mielestäni ansaitsisin tällä kokemuksella ja nöyrällä harjoittelulla toimivat välineet, vaikka kyseisen kitaran ostinkin tienesteilläni uutena.
Suunnaton kiitos joka tapauksessa vanhemmilleni kaikesta avusta. Olen kiitollinen jokaisesta kyydistä harjoituksiin tai soittotunneille, rahallisesta avusta soittotarvikkeisiin ja yleisestä kannustuksesta. Toivottavasti myös aiemmin mainitsemani porvariperheiden jälkikasvu osaa olla kiitollinen ja harrastaa nöyränä, vaikka mahdollisuus siihen onkin tarjottu hopeavadilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti