Lisää näkemyksiä musiikin harrastamisesta

"Karkeasti jaoteltuna on kahdenlaisia ihmisiä:

Yhtäällä ovat he, jotka suorittavat varmasti lähes kaikilla elämänsä osa-alueilla, koska eivät stressaa turhia siitä, mitä heidän ympärillään tapahtuu. He antavat maailman pyörien pyöriä itsekseen ja nukkuvat yönsä kunnolla.

Toisaalla taas ovat he, jotka analysoivat ympäristöään, kyseenalaistavat asioita, haluavat ymmärtää sekä tietää ja prosessoivat tätä kaikkea mielessään. He eivät välttämättä nuku öitänsä kunnolla.

Minä edustan ehdottomasti ryhmää numero kaksi."

- Janne Muhonen, 2010

No joo, mahtuuhan sinne toki useita tyyppejä väliin ja vielä noistakin radikaalimpeja ääripäitä, mutta jotakuinkin tuollainen filosofia minulle on alkanut syntyä. Saan kuulla jatkuvasti ihmettelyitä siitä, että "kaikkea se sinäkin jaksat aina miettiä" hämmästyneen reaktion kera. Osalle ihmisistä on aivan herttaisen yhdentekevää, kuinka ekosysteemi toimii, ovatko poliitikot kykeneviä tehtäviinsä tai mitkä ovat suomen kieleen venäjästä rantautuneiden lainasanojen etymologiset taustat. Vähitellen sitä kai oppii pitämään suunsa soukeammalla, etteivät kanssaihmiset ala pitää minua aivan omituisena, vaikka epäilen tämän asian estämisen olevan kovasti liian myöhäistä.

Minua kiinnostaa lähestulkoon kaikki. Yhtenä esimerkkinä Wikipediaa selatessa kuluu aikaa hyvässä lykyssä monen monta tuntia ja tabeja aukeaa selaimeen kolmatta kymmentä, kun kaikkia mielenkiintoisia asioita historiasta, tieteestä tai - luonnollisesti - musiikista tulee eteen. Pyrin ymmärtämään sekä suvaitsemaan kaikkea mahdollista ja niin ymmärrän myös heitä, joita asiat eivät pintaa syvemmältä juurikaan kiinnosta.

Lueskeltuani ja mietiskeltyäni olen päätynyt siihen lopputulokseen, ettei ole sattumaa, kuinka monet aikamme maineikkaimmista muusikoista ovat olleet muissakin taiteenlajeissa poikkeuksellisen lahjakkaita, ovat käsitelleet runoissa tai musiikissaan syvällisiä ajatuksia ja osa heistä on julkaissut kaunokirjallisia teoksia.

Tämän alustuksen myötä päästään itse aiheeseen, eli siihen, kuinka näen taiteellisten ja ei-taiteellisten oppilaiden asemat koulumaailmassa. Asia erikseen on myös se, kuinka nämä muut tuntuivat ajoittain suhtautuvan meihin, jotka esiinnyimme mielellämme koulun tapahtumissa ja annoimmekin siellä kaikkemme. Mielestäni alun aforismissa mainitsemani kahtiajako tuntuu toteutuvan melko hyvin sen suhteen, mistä ihmiset kiinnostuvat uravalinnan merkeissä. Käytännönläheiset ihmiset hakeutuvat niin ikään vähän aivotyötä vaativille aloille, kun taas osa ihmisistä menee "vaikeamman kautta," jos näin saa sanoa.

Peruskoulussa ja lukiossa soittelimme samojen tyyppien kanssa niin monissa koulun juhlissa ja tapahtumissa, että moni kanssaopiskelija alkoi taatusti kyllästyä moiseen itsensä esille tuontiin. Lavalta olin aistivinani eräiden tyyppien ilmeistä ja elehdinnästä hieman sellaista tuhahtelua. "Hmph, nuokin ne nyt taas tuolla oikein niin ovat. Johan tuota rimputtelua sai viime jouluna kuunnella, ei noista kuitenkaan mitään koskaan tule." Mikään itsensä esille tuominen ei kuitenkaan ole koskaan ollut lähimainkaan tärkein seikka ainakaan minun soittoharrastuksessani. En ihmettele, vaikka moni on saattanut niin kuvitellakin.

Syy oli noina aikoina se, ettei juuri kukaan lähimmistä kavereistani soittanut mitään instrumenttia, joten mahdollisuudet päästä soittamaan yhdessä muun bändin kanssa rajoittuivat kouluun. Erinäiset juhlatilaisuudet harjoitteluineen antoivat siihen mahdollisuuden normaalien musiikin tuntien ohessa, sillä melkeinpä jokaiseen kuului jonkun sortin musiikkiesitys, valitettavan lyhyt tosin. Myös samanhenkisten ihmisten kanssa harrastaminen ja musiikkiin liittyvistä asioista keskusteleminen on oma todella fantastinen asiansa. Puhumme tässä nimittäin ajasta ennen kuin älysin siirtyä oikein toden teolla internetin maailmaan

Kiteyttäisin asiaa hieman tähän tyyliin:

"Instrumentin soittaminen on hieman sama asia kuin rakasteleminen: yksinkin se on ihan mukavaa, mutta porukalla monin verroin antoisampaa."

- Janne Muhonen, 2009"

Olen ollut liki soittelun alkuajoista lähtien jossain määrin katkera siitä, kuinka urheiluharrastuksia tunnutaan arvotettavan musiikkiharrastuksia korkeammalle. Minä en näe niillä mitään arvojärjestystä niin kauan kun harrastaja itse nauttii tekemisestään ja kokee saavansa siitä jotain. American Pie –elokuvissakin musiikin harrastajista tehtiin toivottomia nörttejä, joille uljaat ja reippaat lacrossen pelaajat naureskelevat halveksuvasti. Jotain samantapaista oli havaittavissa minunkin kouluaikoina tai sitten olen vain vainoharhainen. Musiikista ei meillä päin stipendejä jaeltu, vaikka osa oli sillä saralla todella ansioitunut.

Sekä suosituimmissa pallopeleissä että yhtyesoitossa on puhe joukkuelajista. Jääkiekkoilijakin kyllästyy taatusti, mikäli joutuu luistelemaan vuosikausia ylhäisessä yksinäisyydessään ja laukomaan kiekkoja pahvista taiteilemansa maalivahdin ohi. Miettikääpä tuota seuraavan kerran, kun naureskelette omahyväisesti koulunne juhlassa esiintyville ihmisille.

Muistakaa myös se, että maasta taivaaseen ihailtuja jääkiekkoilijoita voi hyvinkin olla paikan päällä seuraamassa toista kymmentä tuhatta silmäparia siinä missä rockkonserttiakin. Sekä muusikko että urheilija pistävät itsensä likoon ja molempia tulee kunnioittaa juuri tämän vuoksi. Tietenkin moni urheiluhullukin tykkää musiikin kuuntelusta ja saattaa olla hurmioituneena Stadikalla katsomassa Bruce Springsteeniä.

Idolsiin osallistuville sekä karaokessa laulaville tulee herkästi naureskeltua, mikäli he ovat kauniisti sanottuna taitamattomia, mutta monella sivustaseuraajallapa ei riitä rahkeet laittaa itseään likoon, vaikka mieli tekisikin. Monilla – kuten itselläni – syynä on kuitenkin se, että oman osaamattomuutensa tiedostaa, eikä karaokeravintolassa halua saattaa itseään vapaaehtoisesti naurun alaiseksi.

Puhuin kaikkensa antamisesta ja oma asiansa on artisti, joka laittaa itsensä likoon esiintymällä estottomasti. Tällä en tarkoita sitä, että lavalla alettaisiin esitellä sukukalleuksia vaan liikkumista sekä eleitä musiikin tunnetilojen mukaisesti. Monet perisuomalaiset jurmuttajat naureskelevat nurkkapöydistään tällaiselle "pellen lailla hytkymiselle" ja pitävät eläytymistä "itsensä nolaamisena". Fakta kuitenkin on, ettei se paikallaan seistä töröttävä laulaja tai soittaja ole myöskään miellyttävää katsottavaa. Artistista pitää välittyä yleisölle se, että hän nauttii tekemästään asiasta, eli tässä tapauksessa esittämästään musiikista. Ajatelkaapa, jos Wayne Rooney vaan mennä jolkottaisi puolitehoilla, eikä edes tuulettaisi, jos sattuukin tekemään maalin.

Vastikään päättyneenä vuonna olikin muutama esiintyminen, joista kaksi oli hääkeikkoja. Olimme siis varta vasten viihdyttäjäksi palkattuna kokoonpanona. Rahaa emme saaneet, mutta ruokaa ja viinaa senkin edestä. Mahdollinen rahapalkkio muodostaakin itselleni jonkunasteisen dilemman. Esiintymispalkkiolla pyritään korvaamaan aikaa ja vaivaa, mutta koska yhdessä soittaminen ja harrastaminen ystävieni kanssa eivät ole pois vapaa-ajastani vaan ovat mukavin tapa viettää sitä, ei korvauksen vaatiminen "vaivannäöstä" ole päällimmäisenä mielessä.

"Kukapa väittäisi näkevänsä tolkuttomasti vaivaa puuhatessaan suosikkiharrastuksensa parissa. Tällöin hän ei aidosti pidä koko asiasta."

- Janne Muhonen, 2010

Olen ollut otettu joka kerta, kun minua ollaan pyydetty mukaan soittamaan ja pidän jo sitä palkkiona harrastukselleni ja sille "vaivalle", jonka olen nähnyt opetellessani soittamaan. Tietenkin on yleinen käytäntö, että esimerkiksi juuri häissä esiintymään palkatuille soittajille maksetaan ja olisihan vaikkapa polttoainekustannukset mukava saada katettua, mutta ensimmäisenä soittamaan päästessä mielessä on soittaminen. Joskus hamassa tulevaisuudessa, kun tällä harrastetason harrastamisella on saavutettu kylliksi osaamista ja rutiinia (sanaan liittyy kyllä negatiivinenkin assosiaatio), ei olisi toki lainkaan hassumpi ajatus elättää sillä itseään edes osittain. Tuntuisi ideaalitilanteelta käydä kerran-pari kuukaudessa viikonloppuna heittämässä keikka päivätyön lomassa.

Eipä kai kukaan koko hommaan lähdekään, ellei mielessä siinnä jonkunlaisia haaveita tai tavoitteita sen suhteen. Vähintään ne voivat olla tietyn osaamisen saavuttaminen ja korkeimmillaan tähteys. Ikäväkseni olen huomannut monen nuoren musiikin harrastajan tavoittelevan kuuta taivaalta jo hyvinkin varhain. Yksi pääsky ei kesää tee - samoin ei vielä 20 liveaktia luo minkään valtakunnan rutiinia. Silloin kun takahampaat alkavat kellastua, kannattaa pysähtyä miettimään omaa asennettaan koko touhuun. Valitettavasti asianosaiset eivät vain itse sitä ymmärrä.

Joka tapauksessa se, että kokoonpanoon pyydetään mukaan, tietää heti ainutlaatuisia yhteisiä soittohetkiä, joita ei kotisohvalla möllöttäessä tarjoudu. Joka kerta ne eivät ole ylitsepursuavien mukavia soittotuntuman ollessa kateissa, mutta siltähän ei voi välttyä. Tätä kirjoitettaessa edellisiltana oli soittoharjoitukset ja täytyy sanoa, että aika rientää kuin siivillä, kun saa soitella, jutustella yhtyetovereiden (Band of Brothers, heh) kanssa työn alla olevista kappaleista, kokeilla uusia juttuja ja jakaa samalla tietoa sekä näkemyksiä.

Miltä pohjalta soisin harrastettavan musiikkia?

Tämä saattaa kuulostaa ylimieliseltä, ellei jopa suorastaan jyrkältä, mutta ajoittain minusta tuntuu, ettei kaikki taiteellista silmää vaativat harrastukset ole kaikkia varten. Syystä tai toisesta puhjennut kiinnostus ja taloudelliset edellytykset eivät ole välttämättä laisinkaan hyvä lähtökohta.

En osaa ihmeemmin maalata, joten yhtäkkisen innostuksen vallassa ostetut akryylivärit ja niiden summittainen läiskiminen kankaalle eivät tee minusta taidemaalaria. Kameran ostaminen ja kuvien räpsiminen ei tee vielä kenestäkään valokuvaajaa. En malta olla valokuvausta harrastavana mainitsematta harmistusta siitä, kuinka jokaisen tavoitettavissa nykyään oleva kamera sekä satunnainen kuvien napsiminen on nykyään niin trendikästä ja kaikkien "harrastus".

Kuinka minä sitten aloin harrastaa musiikkia? Lapsena vanhempiani ja sukulaisiani ällistytti, kuinka opin hetimiten puhumaan opittuani laulamaan korvakuulolta sanantarkasti sen ajan suosittuja iskelmäkappaleita. Viisas isäni ilmeisesti arveli, että musiikki on minulle selvästi mieleinen ja niinpä sain 6-vuotissyntymäpäivälahjaksi pienet Kawai-merkkiset koskettimet.

Musiikin perusteiden oppiminen sujui pienen Kawainkin avulla jouheasti, kunnes vuodelle 1997 ajoittui seuraava kulminaatiopiste minun innostuttua Hurriganes-nimisestä kokoonpanosta. Aikani kuunneltuani etsin makuukomeron nurkasta isän vanhan teräskielisen Landolan, jonka kielet olivat otelaudasta pahimmillaan noin sentin korkeudella. Silläpä siis harjoittelemaan perusasioita - kärsivällisesti ja nöyrästi, välillä itkua vääntäen, kun sormenpäät olivat verillä.

Selasin vanhaa kitaransoitto-opasta, opettelin sitkeästi perusteita ja kokeilin. Kiinnostus jatkui, kasvoi ja Landola raikasi. Isä huomasi tämän sekä kehittyvät taitoni ja näin tapahtui ansaintalogiikka, jota minä harrastuksissa edellytän. Kesätyö- ja lahjarahoja oli onneksi säästössä sen verran, että sain hankittua isän ja papan avustuksella ensimmäisen sähkökitarani. Nykymittapuun mukaan se ei tosin ollut kaksinen, mutta on edelleen tallessa. Käytettynä ostettuna mukana tuli myös pieni vahvistin.

Sitkeä ja nöyrä harjoittelu jatkui. Kävin kitaratunneilla, opettelin ulkoa sointutaulukoista eri tapoja muodostaa eri sointuja, opin tabulatuurimerkinnät ja rutkasti lisää teoriaa. Sanomattakin on selvää, että koulussa lempiaine oli musiikki. Mieluisinta tietenkin oli, mikäli opettaja oli armollinen ja päästi soittamaan koulun soittimia - puhumattakaan, että yhtyesoittona. Nykypäivän yläasteelaisia käy kateeksi, koska monissa kouluissa oppilaita päästetään vapaammin soitinten kimppuun. Tietenkin opettajia pelottaa se, että toistaitoiset nulikat menevät ja särkevät kalliit soittopelit, mutta paremminkin nuorten lahjakkuutta voisi ruokkia.

No, sitä rataa meni kuitenkin rutiinin hankinta ja kärsivällinen opettelu. Sitkeää tekniikan sekä perusteiden harjoittelua, videoiden katsomista, sointutaulukon pläräämistä ja internetin saavuttua ohjeita löytyi sieltä. Sittemmin pyrin tutustumaan muihin musiikin harrastajiin, kyselemään neuvoja, keskustelemaan ja koulussa aina mahdollisuuksien mukaan soittamaan eri juhlatilaisuuksissa sekä valinnaiskursseilla, joista otin kaikki mahdolliset erityisesti lukiossa.

Jotakuinkin näin musiikkia kuuluu minusta harrastaa. Etuna on ollut kaiken aikaa rehentelemättä mainio sävelkorva, vaikkakaan ei absoluuttinen. En ole pahemmin koskaan tarvinnut nuotteja, sillä intervallien ja eri sointutyyppien tunnistaminen korvakuulolta on pääsääntöisesti ollut helppoa.

Tein lukiossa esitelmän Dizzy Gillespiestä ja mikäli olisin innostunut hänestä kuin salamaniskusta, ostattanut viikon sisällä isin rahoilla trumpetin ja alkanut kiduttaa sitä, en olisi trumpetisti sekä suuri taiteilija. Touhusta puuttuisi tällöin nöyryys, kärsivällisyys ja kunnioitus harrastusta kohtaan.

Sydän itkee verta aina kun saan tietooni, kuinka juniori on marssinut musiikkiharrastuksen keksittyään isi perässään alan liikkeeseen hankkimaan kunnon välineet osaamistason ollessa vielä pyöreä nolla. Sydän ei itke vähiten siksi, että itse olen kuunnellut mummolan aitasta kaivettuja C-kasetteja ja alkanut soittaa isän kolmatta kymmenettä vuotta vanhalla Landolalla sormet niin kipeinä ja veresnahalla, että välillä oli pakko pitää usean päivän soittotauko niiden parantumista odotellessa.

Välillä selasin legendaarisen Ivan Putilinin toimittamaa pientä sointutaulukkoa, josta opettelin sitkeästi mm. sen, että mikä on ylinouseva kvintti, mikä add9, kuinka muodostetaan eri barré-otteilla maj7, mmaj7 tai m7 -soinnut jne jne. Muista oppaista opiskelin, että mitä ovat tapping, hammerointi, sweepit, pull-offit, tremolot, triolit, mikrointervallit ja eri kitaroiden ominaisuudet. Vasta se nöyrä harjoittelu sekä veresnahalle soitetut sormenpäät palkittiin ja sain omien säästöjeni oheen puuttuvat muutama sata markkaa.

Vaikka [bändin nimi tähän]-musiikki-DVD:tä katsoisi kuinka haltioissaan vannoen samalla olevansa jo käytännössä yhtä kuin Roope Latvala/Sami Kuoppamäki/Michael Pinnella/Herman Li, ei pelkkä kaluston hankkiminen tee kenestäkään mitään. Vielä vähemmän ihmisestä tulee, jos hän alkaa jumaloimaan yhtä ainoaa suosikkiyhtyettä tai -tyylilajia ja alkaa plagioida sitä omassa tuotannossaan hurmoshenkisesti. Tässä liipattiin jo vähän näkemyksiä "musiikkitaivaalle" pyrkimisestä, mutta siihen palannen tarkemmin joskus tulevaisuudessa.

Luitte aiemmin aivan oikein, eli isin taloudellinen avustus on ollut minunkin harrastuksessani eittämättä tärkeimmässä asemassa. Tätä apua tuli kuitenkin vasta silloin, kun olin osoittanut ansainneeni sitä aidon kiinnostuksen ja nöyryyden kautta. Mitään ei ole tullut kuin Manulle illallista, paitsi kenties ne pienet Kawain koskettimet. Saatte kuitenkin uskoa, etten ollut maininnut sellaisista halaistua sanaakaan.

Enpä tiedä, että ymmärtääkö kukaan, mitä ajan tällä vuodatuksella takaa. Joku voi kuvitella minun olevan kateellinen porvareille, joilla on mahdollisuus harrastaa mitä vain heidän mieleensä juolahtaa ja voihan siinäkin olla siemen totuutta. Kyllä minullekin toki kelpaisi rahaa ostaa laadukkaampia harrastusvälineitä, sillä tätä kirjoitettaessa eniten käyttämäni kitara ei yksinkertaisesti toimi. Mielestäni ansaitsisin tällä kokemuksella ja nöyrällä harjoittelulla toimivat välineet, vaikka kyseisen kitaran ostinkin tienesteilläni uutena.

Suunnaton kiitos joka tapauksessa vanhemmilleni kaikesta avusta. Olen kiitollinen jokaisesta kyydistä harjoituksiin tai soittotunneille, rahallisesta avusta soittotarvikkeisiin ja yleisestä kannustuksesta. Toivottavasti myös aiemmin mainitsemani porvariperheiden jälkikasvu osaa olla kiitollinen ja harrastaa nöyränä, vaikka mahdollisuus siihen onkin tarjottu hopeavadilla.

Esipuhe

Ei siis kahta kolmannetta!

Kahden muun palstan lisäksi päätin avata vielä musiikkiaiheisenkin blogin, koska olen harrastanut sitä jo lapsesta asti tiiviisti ja se on ehdottomasti yksi elämäni tärkeimmistä asioista. Tarkoituksena on siis pohdiskella kaikkea musiikkiin ja sen harrastamiseen liittyvää - unohtamatta siis tietenkään musiikkimediaa. Monen muun asian ohella musiikistakin tuntuu löytyvän jatkuvasti ajatuksia, joten päätinpä siis alkaa jakaa niitä myös kanssaihmisille. Joskus saatan raapustella tänne jotain myös valokuvauksesta ja muista harvalukuisista harrasteistani, jotta kaksi muuta blogia keskittyisivät niille pyhitettyihin tarkoituksiin.

Latelenpa näin alkuun muutaman sanan itsestäni nimenomaan musiikin harrastajana.

Olen soittanut kosketinsoittimia enemmän tai vähemmän aktiivisesti 6-vuotiaasta ja kitaraa 12-vuotiaasta lähtien. Tosissani voisin sanoa aloittaneeni kosketinten takomisen noin 15-16-vuotiaana, mutta pääasiassa olen aina keskittynyt kitaraan ja sen eri soittotekniikoiden hiomiseen. Akustinen soitto minua ei ole koskaan kiinnostanut, mutta rock, metalli, rautalanka ja komppitekniikat sen sijaan kyllä.

Tällä hetkellä soitan kahdessa yhtyeessä, joista toisessa kitaraa ja toisessa sekä koskettimia että taustakitaraa. Näiden lisäksi joten kuten luonnistuvat basso, rummut, munniharppu, harmonikka ja laulaminen, mutta varsinkin jälkimmäistä pyrin rajoittamaan meluhaittojen ehkäisemiseksi.

Omaa musiikkia olen säveltänyt ja sanoittanut jo lapsesta asti. Varhaiset tekeleet eivät luonnollisesti kestä päivänvaloa. Teini-iässä tahti kiihtyi ja tähän päivään asti valmista materiaalia on kertynyt iso liuta. "Varsinaisen tuotannon" materiaali vaihtelee alkupään simppelihköstä power-osastosta soundtrackhenkiseen eeppiseen metalliin sekä nykyiseen progressiiviseen metalliin ja folkahtavaan black metaliin.

Sanomattakin lienee selvää, että olen aina myöskin kuunnellut kaikenlaista musiikkia. Etupäässä kuuntelut ovat keskittyneet jo hyvän aikaa kaikenlaiseen metallimusiikkiin - mitä raskaampaan sen parempaa. Myös monenlainen elektroninen musiikki, vanha rock, progressiivinen ja psykedeelinen rock, klassinen, rautalankamusiikki, jazz ja oikeassa mielentilassa jopa gangsta-rap maistuvat. Helpompi olisi luetella ne harvat tyylilajit, joista en erityisemmin perusta, sillä pyrin ammentamaan musiikillista antia lähestulkoon kaikesta mahdollisesta materiaalista avartaakseni näkemyksiäni. Kapeakatseisuus on minun mielestäni yksi muusikon suurimmista synneistä, mikäli haluaa kehittyä ja laajentaa tietämystään.

Kaikesta musiikista voit löytää jotain uutta ja inspiroivaa - olipa kyseessä sitten Eddie Cochran, Xzibit, Robbie Williams, Anna Abreu, Tomi Markkola tai Aram Hatsaturjan.

Toivottavasti joku hengenheimolainen löytää tämän blogin, jotta pääsisimme hieman vaihtamaan ajatuksia.

Edit: Olen toivoakseni osoittanut ykkösblogissani suomen kielen osaamiseni ja harjaantuneisuuteni, joten tällä palstalla löysään pipoa, enkä viilaa jokaista lausetta aivan niin pilkun tarkasti. Antaa ajatuksen lentää!