Kirjoitus oli alun perin pääblogini puolella, mutta siirrän sen suoraan tänne musiikkiasioille pyhitettyyn osioon.
---! Tällä kertaa teksti sisältää tarkoituksella jonkun verran puhekielisyyksiä, mukaanluettuna kirosanoja. !---
Saatanan taustatanssijat ja koreografit. Vitun armeija maskeeraajia, puvustajia, varmaan joitain helvetin psykoterapeutteja ja assistentteja jotka tuo tähdelle mocca lattén valmiiksi kouraan. Ei artistin vaan näiden kaikenmaailman janttereiden voimin pystytettiin vaikka Nicole Scherzingerin (mikä piru nyt onkaan) EMA 2008 -esiityminen. Ja vittu sieltä tulee Snoop Dogg lowriderilla sisään moottoritien kokoista käytävää pitkin. Ei tuossa taas vaihteeksi ole enää mitään tekemistä musiikin kanssa. Kukaan ei tiedä, kuka tuonkin paskan kappaleen on "säveltänyt." Kolme saman näköistä perseitään keikuttelevaa horoa jää paremmin mieleen.
En minä edes tiedä, että kuka vittu tuokin rastapää hihhuli on. Ei ole mitään rastoja vastaan, mutta...eikun oho, esitti tuo pataljoona jopa toisenkin hienon sävellyksen, oikein Beethovenin viidennen veroisen musiikillisen mestariteoksen. Ja onhan siellä näköjään pari viimeisen päälle stailattua soittajaakin (yhdellä läjä uudennihkeitä syntetisaattoreita) ja aivan varmasti soittavatkin tuossa oikeasti. Kaikki saisivat maistaa Snoop Doggia myöten tasapuolisesti meikän meisseliä!
Vittu toiset sentään tekee ihan oikeasti musiikkia ja julkaisee sitä selkänahastaan kerrallaan levyllisen siinä missä nuo saatanan pellet tekee yhden paskan spektaakkelin, jossa on kuulemma joku kappalekin mukana, mutta eniten koko hommassa työllistetään maskeeraajia, puvustajia ja revitään Nicole Scherzingingerbergerille miljoonatulot siitä että se keikuttelee tuolla persettään jonkun viisi minuuttia. Jos tulee hikipisara poskelle niin jostain ryntää überassistentti viskoosiliinan kanssa pyyhkimään herra tai neiti maailmantähden herkkää hipiää.
"Esiintymislava" itsessään on jo jäähallin kokoinen. Ei, se muistuttaa enemmän formularataa ja ties minkälaisiin asusteisiin sonnustautunutta väkeä monta kymmentä jorailee sitä ympäri. Kuulemma (kuulin vähän semmoista juttua) tuohon sirkukseen liittyy jollain tapaa myös jonkun sortin musiikkikappalekin. Noissa kinkereissä jokainen ihme rastapää saa vielä "ansioituneen työnsä johdosta" niin paljon lokeroa, että miettii musiikillisten asioiden sijaan ennemmin, mihin koloon tunkee temminsä seuraavaksi. Kanye West elvistelee, kuinka video maksoi miljoona taalaa. No vittu onneksi olkoon ja ime persettäs, kun olet noinkin helvetin etevä muusikko! Saatanan gaalaillat, joissa palkitaan isoimman tivolin järjestänyt ihme spede. Pörssimeklaritko tuolla palkinnot jakaa saatana. Donald Trump voittaisi tuolta siis pokaalin poikineen pöyhimällä hieman kassakaapista alimmaisia seteleitä.
En minä ymmärrä jonkun Metallican tai Rolling Stonesinkaan keikkakalustoa. Minkä verran se nyt varmaan molemmilla olisi, kolmatta kymmentä rekka-autollista valoja, Eiffel-tornin verran kromisia ihme härpäkkeitä ja kilokaupalla glitteriä? Ei siinä mitään, ne on sentään itse tehnyt ansioituneesti musiikkia vuosikausia ja senkun tunkevat rahansa vaikka toistensa hanureihin, mutta kuinka paljon tuossa hommassa menee huomio pois musiikista? Nightwishilläkin homma on mennyt yli äyräiden jo aikoja sitten. Se siitä musiikin viattomuudesta ja yli päätään siitä, kuinka musiikki on pääasia.
Minua saa leipoa turpaan oikein olan takaa, jos olen joskus edes jossain määrin tunnettu ja alkaa realiteetit horjumaan yhtä pahasti. Musiikkia pitää itse säveltää ja sitä pitää soittaa nauhalle. Jos joku menee pieleen niin sitten soitetaan uudestaan eikä aleta hieromaan biittiä tai nuottia uudenkarhealla iMacilla. Miksata ja masteroida tietenkin saa ja täytyy, mutta ymmärsitte varmaan, mitä tarkoitan. Musiikki soitetaan sekä nauhoitetaan levylle ja sitten käydään markkinointitöihin, että saadaan tienestejä tuottaa lahjakkaiden muusikoiden voimin vielä seuraavakin itse soitettu ja edellisestä levystä soitannollisesti petrattu albumi.
---! Tällä kertaa teksti sisälsi tarkoituksella jonkun verran puhekielisyyksiä, mukaanluettuna kirosanoja. !---
maanantai 19. huhtikuuta 2010
Tuksu esitti mega-über-jättihittispektaakkelinsa Tammerfestissä
Kirjoitus oli alun perin pääblogini puolella, mutta siirrän sen suoraan tänne musiikkiasioille pyhitettyyn osioon.
Laulajatähti Johanna Tukiainen (joka tanssii Dolls-ryhmässä siskonsa Julia Tukiaisen kanssa, joka on myös tosi hieno ihminen ja rakas Johanna Tukiaiselle ja olivat juuri yhdessä ottamassa aurinkoa ja juomassa shamppanjaa kristallipikareista ja rakastavat toisiansa niin kuin tosi ihanat ja parhaat siskokset ikään ja markkinoivat parhaillaan ihanaa ja tosi mahtavaa kalenteria) esitti Tammerfest-festivaaleilla superhypermegahittinsä "Lööppijulkkiksen."
Tsiigatkaapa tästä.
Varoitan jo etukäteen, että musiikilliset mieltymyksenne eivät ole tuon eepoksen kuuntelemisen jälkeen entisellään ja jokin mystinen voima ohjaa teitä lähimpään levykauppaan hankkimaan ikioman kopion.
Häikäisevää uhrautumista osoittaa se, että juontajan mukaan Tuksu suostui esittämään settinsä (kestoa kolme minuuttia, mutta ei anneta sen vaikuttaa arvostelukykyymme) illan aikana peräti kahteen kertaan. Näin verrattain aloittelevana muusikkona en ymmärrä noita todellisia megaluokan tähtiä ja lahjakkuuksia, jotka venyvät saman illan aikana moisiin suorituksiin.
Aikoinaan on uutisoitu, kuinka esimerkiksi Jari Sillanpää on kiertänyt juhannusaattoiltana helikopterilla esiintymässä useammalla tanssilavalla. Keikkasetin pituus on hänellä kenties noin puolitoista tuntia, mutta älkäämme anna sen häiritä arvostelukykyämme tässä huippumuusikoiden elämäntöiden vertailussa.
Tuksun huikaiseva keikkasetti, eli kappale Lööppijulkkis, on eeppinen, dramaattinen ja progressiivinen. Erityisesti minua säväyttää em. kappaleen kertosäkeen monipuolisuus. Kappale avautuu vasta kun se on kuunnellut läpi viitisen kertaa. Teos on siis häikäisevän moniulotteinen ja tuntuu, että jokaisella kuuntelukerralla löytyy jotain uutta, joka saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin.
Esiintyjänä Tuksu on alan rautainen ammattilainen isolla a:lla. Hän käyttäytyy lavalla varmaelkeisesti ja osaa ottaa yleisönsä epäröimättä ja määrätietoisesti. Liikehdintä, katsekontakti, vaatetus sekä lavakarisma - jokainen osa-alue on osunut lähes laskelmoidun tarkasti nappiin ja kokonaisuutta on ilo katsella. Siitä nauttiessa ei uskoisi, että Tuksu on ollut musiikkibisneksen kuumimmassa ytimessä vasta niin vähän aikaa kuin mitä on.
Minusta tuntuu jo etukäteen pahalta ajatella sitä, millainen ryöpytys poloista Tuksua odottaa lähitulevaisuudessa. Odotettavissa on mitä todennäköisimmin koko kotimaan kattava festarikiertue ja sen seurauksena lähes varmasti rutkasti kysyntää ulkomailla. Pahimmillaan Tuksu saattaa joutua esittämään koko settinsä jopa kolmena (3) iltana viikossa. Tämä määrätietoinen uurastus tullaan kuitenkin palkitsemaan tähtitieteellisillä Teoston korvauksilla, triplaplatinalevyllä sekä Emma-palkinnolla.
Mitä vittua? Kappaleesta ei pidä kuin korkeintaan puolet edellisessä Big Brotherissa mukana olleista henkilöistä eli kuusi (6) ihmistä. Jäljelle jäävistä Suomen kansalaisista lähes jokainen osapuilleen halveksuu koko ihmistä kappaleen tekeleestä puhumattakaan. En siis menisi välttämättä puhumaan tässä yhteydessä hitistä - saati sitten megahitistä. Kaipa vika kuitenkin on minussa ja arvostelukyvyssäni.
Onneksi asiantuntevat musiikkikriitikot ovat erikseen.
Laulajatähti Johanna Tukiainen (joka tanssii Dolls-ryhmässä siskonsa Julia Tukiaisen kanssa, joka on myös tosi hieno ihminen ja rakas Johanna Tukiaiselle ja olivat juuri yhdessä ottamassa aurinkoa ja juomassa shamppanjaa kristallipikareista ja rakastavat toisiansa niin kuin tosi ihanat ja parhaat siskokset ikään ja markkinoivat parhaillaan ihanaa ja tosi mahtavaa kalenteria) esitti Tammerfest-festivaaleilla superhypermegahittinsä "Lööppijulkkiksen."
Tsiigatkaapa tästä.
Varoitan jo etukäteen, että musiikilliset mieltymyksenne eivät ole tuon eepoksen kuuntelemisen jälkeen entisellään ja jokin mystinen voima ohjaa teitä lähimpään levykauppaan hankkimaan ikioman kopion.
Häikäisevää uhrautumista osoittaa se, että juontajan mukaan Tuksu suostui esittämään settinsä (kestoa kolme minuuttia, mutta ei anneta sen vaikuttaa arvostelukykyymme) illan aikana peräti kahteen kertaan. Näin verrattain aloittelevana muusikkona en ymmärrä noita todellisia megaluokan tähtiä ja lahjakkuuksia, jotka venyvät saman illan aikana moisiin suorituksiin.
Aikoinaan on uutisoitu, kuinka esimerkiksi Jari Sillanpää on kiertänyt juhannusaattoiltana helikopterilla esiintymässä useammalla tanssilavalla. Keikkasetin pituus on hänellä kenties noin puolitoista tuntia, mutta älkäämme anna sen häiritä arvostelukykyämme tässä huippumuusikoiden elämäntöiden vertailussa.
Tuksun huikaiseva keikkasetti, eli kappale Lööppijulkkis, on eeppinen, dramaattinen ja progressiivinen. Erityisesti minua säväyttää em. kappaleen kertosäkeen monipuolisuus. Kappale avautuu vasta kun se on kuunnellut läpi viitisen kertaa. Teos on siis häikäisevän moniulotteinen ja tuntuu, että jokaisella kuuntelukerralla löytyy jotain uutta, joka saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin.
Esiintyjänä Tuksu on alan rautainen ammattilainen isolla a:lla. Hän käyttäytyy lavalla varmaelkeisesti ja osaa ottaa yleisönsä epäröimättä ja määrätietoisesti. Liikehdintä, katsekontakti, vaatetus sekä lavakarisma - jokainen osa-alue on osunut lähes laskelmoidun tarkasti nappiin ja kokonaisuutta on ilo katsella. Siitä nauttiessa ei uskoisi, että Tuksu on ollut musiikkibisneksen kuumimmassa ytimessä vasta niin vähän aikaa kuin mitä on.
Minusta tuntuu jo etukäteen pahalta ajatella sitä, millainen ryöpytys poloista Tuksua odottaa lähitulevaisuudessa. Odotettavissa on mitä todennäköisimmin koko kotimaan kattava festarikiertue ja sen seurauksena lähes varmasti rutkasti kysyntää ulkomailla. Pahimmillaan Tuksu saattaa joutua esittämään koko settinsä jopa kolmena (3) iltana viikossa. Tämä määrätietoinen uurastus tullaan kuitenkin palkitsemaan tähtitieteellisillä Teoston korvauksilla, triplaplatinalevyllä sekä Emma-palkinnolla.
Mitä vittua? Kappaleesta ei pidä kuin korkeintaan puolet edellisessä Big Brotherissa mukana olleista henkilöistä eli kuusi (6) ihmistä. Jäljelle jäävistä Suomen kansalaisista lähes jokainen osapuilleen halveksuu koko ihmistä kappaleen tekeleestä puhumattakaan. En siis menisi välttämättä puhumaan tässä yhteydessä hitistä - saati sitten megahitistä. Kaipa vika kuitenkin on minussa ja arvostelukyvyssäni.
Onneksi asiantuntevat musiikkikriitikot ovat erikseen.
maanantai 12. huhtikuuta 2010
Kätevästi onnistuu levyn teko
Michael Monroe ja Sam Yaffa, vanhat kaverukset Hanoi Rocksista, päättivät pistää pitkästä aikaa yhteisen bändihomman pystyyn. Katsoin velikultia Maria!-televisio-ohjelmassa ja yllätys yllätys, studioon ollaan menossa ja levy kohta tulossa. Eihän kukaan levy-yhtiön pamppu tiedä, vaikka sieltä on tulossa sellaista paskaa, jota kukaan ei pysty kuuntelemaan sekuntiakaan.
Kaikki kunnia pitkästä ja ansiokkaasta muusikon urasta molemmille, mutta minua sapettaa, että aikoinaan ihan eri yhtyeessä ansaittujen (huom, tietenkin ansaittujen) kannuksien siivellä pääsee levytysstudioon tuosta vaan. Hei, sehän on Michael Monroe, ei sieltä voi tulla mitään huonoa, koska hän on kuuluisa ja kova jätkä! Kyllä sellainen mahdollisuus kuitenkin on olemassa. Tuskin on hirveästi vielä ehditty visioida, tehdä demoa ja etsiä väylää julkaisulle.
Mahtaako koko homman taustalla muutenkaan olla mitään hienoa musiikillista visiota vai onko tarkoituksena vaan soitella jotain nopeasti kyhättyä perusrock-huttua, joka ollaan kuultu jo miljoona kertaa aiemminkin? Jätkillä fyrkat loppuneet ja pitää taas soitella vähän oman nimensä turvin.
Toinen juttu on se, että maailmantähdistä puhuttaessa on aivan sama, millaista musiikkia Christina Aguilera tai Beyoncé tekevät jopa yhden studiossa viimeistä bittiä myöten iMacilla hierotun ja oikein tuottamalla tuotetun kappalen verran. Aguilera ottaa tosin osaa kappaleiden tekoon itsekin, mutta monen töyhtöhyypän osuus prosessissa kuitenkin on 25 %, mitä nyt laulaa vähän valmiiksi jonkun "hittikoneen" tekemän keskinkertaisen jumputuksen mukana. Lopun hoitavat sitten studiotuottajagurut iMaceineen.
Otos Aguileran Back to Basics -levyn biisilistasta:
Miten yhdessä vähän yli kolmen minuutin mittaisessa jumputuksessa riittää tekemistä noin pirun monelle ihmiselle, jos joku oikeasti tyylitajuinen lahjakkuus, kuten Mathias Nygård, Tuomas Holopainen, John Mayer, Michael Romeo tai Tony Kakko vääntää levyllisen upeaa musiikkia lähes kokonaan omin nokkinensa? Tekijätietoihin otettu mukaan jokainen pikkuisen oman mielipiteensä esittänyt jamppa, vahingossa iMacin kylkeä hipaissut random jamppa ja studion talonmies serkkuineen? Studiossa on otettu kierros läsnäolijoiden kesken, jokainen on sanonut yhden sanan lyriikoihin ja lopputulos näkyy yllä?
Asema jokaisen teinipoppiradiokanavan soittolistan kärkipäässä on taattu, vaikka kappale itsessään olisi kuinka hanurista. Ei tarvitse enää soitattaa sitä kokeilun vuoksi ja katsoa, että tykkääkö siitä edes kukaan. Niin ikään ei tuota mitään ongelmia saada pataljoona työväkeä kuvaamaan miljoonabudjetilla musiikkivideo, joka tulee automaattisesti pyörimään MTV:llä puolen tunnin välein maailman tappiin saakka. Hei, onhan se Beyoncé!
Ihmiset joilla on oikeita musiikillisia visioita harjoittelevat ahkerasti ja suhtautuvat hommaan kunnianhimoisesti, mutta silti nöyrästi. Demoa nauhoittelemaan sormet verillä ja sitten pitää alkaa etsiä omakustanteiden kautta kiinnostusta jostain random neverheard -osaston levylafkoista.
Ei, ei ole minun arvostamaani kunnianhimoa tuoda jäähallin kokoiselle esiintymislavalle eläintarhaa, kasvitieteellistä puutarhaa, vuoristorataa ja taustatanssijoita kuin kymmenessä yhtäaikaisessa kabareessa. Se on sairasta suuruudenhulluutta, jossa ei ole järjen hiventä.
En ole tosin koskaan arvostanut överiksi vietyä rekvisiittaa tai oikeastaan yhtään ainutta taustatanssijaa. Kansallisbaletti, ooppera, kabaree ja muut ovat sitten erikseen. Musiikki on musiikkia ja kun minä menen katsomaan suosikkiartistiani niin haluan nähdä ne soittamassa itse ja mukana saa toki olla rajoitetusti käypää lavarekvisiittaa sekä vierailevia soittajia. Playback on vihonviimeinen asia. Jos ei joku onneton tähdenlento osaa laulaa eikä taustabändikään soittaa livenä niin opetelkoot tai pysykööt himassa. Lavalle ei kaivata samanaikaista nykytanssiesitystä hienoine koreografioineen.
Kaikki kunnia pitkästä ja ansiokkaasta muusikon urasta molemmille, mutta minua sapettaa, että aikoinaan ihan eri yhtyeessä ansaittujen (huom, tietenkin ansaittujen) kannuksien siivellä pääsee levytysstudioon tuosta vaan. Hei, sehän on Michael Monroe, ei sieltä voi tulla mitään huonoa, koska hän on kuuluisa ja kova jätkä! Kyllä sellainen mahdollisuus kuitenkin on olemassa. Tuskin on hirveästi vielä ehditty visioida, tehdä demoa ja etsiä väylää julkaisulle.
Mahtaako koko homman taustalla muutenkaan olla mitään hienoa musiikillista visiota vai onko tarkoituksena vaan soitella jotain nopeasti kyhättyä perusrock-huttua, joka ollaan kuultu jo miljoona kertaa aiemminkin? Jätkillä fyrkat loppuneet ja pitää taas soitella vähän oman nimensä turvin.
Toinen juttu on se, että maailmantähdistä puhuttaessa on aivan sama, millaista musiikkia Christina Aguilera tai Beyoncé tekevät jopa yhden studiossa viimeistä bittiä myöten iMacilla hierotun ja oikein tuottamalla tuotetun kappalen verran. Aguilera ottaa tosin osaa kappaleiden tekoon itsekin, mutta monen töyhtöhyypän osuus prosessissa kuitenkin on 25 %, mitä nyt laulaa vähän valmiiksi jonkun "hittikoneen" tekemän keskinkertaisen jumputuksen mukana. Lopun hoitavat sitten studiotuottajagurut iMaceineen.
Otos Aguileran Back to Basics -levyn biisilistasta:
Slow Down Baby - 3:29 (Aguilera, Ronson, DioGuardi, Angry, Guest, Knight, Patton, Knight, Bernard, Harper, Jackson)
Miten yhdessä vähän yli kolmen minuutin mittaisessa jumputuksessa riittää tekemistä noin pirun monelle ihmiselle, jos joku oikeasti tyylitajuinen lahjakkuus, kuten Mathias Nygård, Tuomas Holopainen, John Mayer, Michael Romeo tai Tony Kakko vääntää levyllisen upeaa musiikkia lähes kokonaan omin nokkinensa? Tekijätietoihin otettu mukaan jokainen pikkuisen oman mielipiteensä esittänyt jamppa, vahingossa iMacin kylkeä hipaissut random jamppa ja studion talonmies serkkuineen? Studiossa on otettu kierros läsnäolijoiden kesken, jokainen on sanonut yhden sanan lyriikoihin ja lopputulos näkyy yllä?
Asema jokaisen teinipoppiradiokanavan soittolistan kärkipäässä on taattu, vaikka kappale itsessään olisi kuinka hanurista. Ei tarvitse enää soitattaa sitä kokeilun vuoksi ja katsoa, että tykkääkö siitä edes kukaan. Niin ikään ei tuota mitään ongelmia saada pataljoona työväkeä kuvaamaan miljoonabudjetilla musiikkivideo, joka tulee automaattisesti pyörimään MTV:llä puolen tunnin välein maailman tappiin saakka. Hei, onhan se Beyoncé!
Ihmiset joilla on oikeita musiikillisia visioita harjoittelevat ahkerasti ja suhtautuvat hommaan kunnianhimoisesti, mutta silti nöyrästi. Demoa nauhoittelemaan sormet verillä ja sitten pitää alkaa etsiä omakustanteiden kautta kiinnostusta jostain random neverheard -osaston levylafkoista.
Ei, ei ole minun arvostamaani kunnianhimoa tuoda jäähallin kokoiselle esiintymislavalle eläintarhaa, kasvitieteellistä puutarhaa, vuoristorataa ja taustatanssijoita kuin kymmenessä yhtäaikaisessa kabareessa. Se on sairasta suuruudenhulluutta, jossa ei ole järjen hiventä.
En ole tosin koskaan arvostanut överiksi vietyä rekvisiittaa tai oikeastaan yhtään ainutta taustatanssijaa. Kansallisbaletti, ooppera, kabaree ja muut ovat sitten erikseen. Musiikki on musiikkia ja kun minä menen katsomaan suosikkiartistiani niin haluan nähdä ne soittamassa itse ja mukana saa toki olla rajoitetusti käypää lavarekvisiittaa sekä vierailevia soittajia. Playback on vihonviimeinen asia. Jos ei joku onneton tähdenlento osaa laulaa eikä taustabändikään soittaa livenä niin opetelkoot tai pysykööt himassa. Lavalle ei kaivata samanaikaista nykytanssiesitystä hienoine koreografioineen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)