smoking cigarettes at your doorsteps
looking like I don't care
trying to act younger but I'm four years older
red stripes hanging over your hair
I'm no good for you
and you know it too
Myöhemmin jatkuu sama lysti:
smoking cigarettes at your doorsteps
sticking here like glue
another one aimless fight
no one's got the right to turn your pink world blue
I'm no good for you
and you know it too
Polttelenpa tässä vitusti tupakkaa kynnykselläsi. Olen ollut tässä vasta jotain puoli tuntia ja toinen aski röpökkiä on jo menossa. Jee, on se rankkaa. Tekemällä tehtyä tosi rankkaa "rock-uskottavuutta", johon kuuluu karhea ja apaattinen lauluääni, kuten kyseisenkin kappaleen esittäjällä.
Siinäkö sitä nyt on uskottavuutta ja kovaa jätkää sitten? Ei tuollaista "rockaria" tarvitse kuin haukkua homoksi niin sälli juoksee itkien karkuun ja laittaa bändinsä jäihin.
Seuraava ei koske millään tapaa rock-musiikkia, rock-kulttuurista puhumattakaan, mutta on paras mieleeni tuleva esimerkki kuvata sitä tekemällä tekemistä ja teennäisyyttä, mitä populaarimusiikissa noin laajemminkin nykyisin ilmenee.
Kovin moni tosin ei taida edes muistaa ruotsalaisten hittinikkareiden sekä imagoräätäleiden luomusta, Macho Mania, eikä kaverista kyllä löydy Wikipedia-artikkelinkaan vertaa tietoa. Joku, joka ei ole "miehestä" koskaan kuullutkaan, voisi siis kyseenalaistaa koko musiikkispektaakkelin, koska aivan pikaisella googletuksella ei löytynyt mitään tämän kummempaa informaatiota tästä universumin viileimmästä äijästä, jonka mainoskampanja nimikkokappaleineen kesti juurikin pari kuukautta vuonna 2006.
Täysi vitsi ja onneton brändi koko "mies" tietenkin oli. Samaa kaliiperia jonkun Dr. Bombayn ja häntä seuranneen Mr. Magdoon kanssa. Bombay/Magdoo-mies tosin muistetaan laajalti vielä nykyäänkin, joka on näiden konseptien (hyvä termi kuvaamaan btw) suurensuuri ero. Pari vuotta sitten hemmolla oli vielä kolmaskin alias konsepteineen päivineen.
Itsensä Macho Manin, tämän suoraan Atlantin kuohuista rantaan käsipohjaa uineen Adoniksen, mainoskampanjassa ja tyhjästä pieraistussa imagossa toden totta mainostettiin jotakuinkin näin: tämä heebo on Macho Man, linnunradan rajuin jätkä, jonka jäätävä asenne saa jokaisen muijan käymään kuumana, ja joka laittaa halutessaan nippuun kenet tahansa.
Tosiasiassa tekemällä tehdyn imagon taakse piiloutuu todennäköisesti joku Skellefteån ilmaisutaidon lukiosta heppoisin arvosanoin valmistunut pelle, jolle ei tarvitse kuin antaa luunappi ja mies on selällään ketarat oikosenaan. Peruukki ja piraatti-Ray Banit lentää kaaressa. Homoksi jos haukkuisi niin Macho Man juoksisi äidin kainaloon itkemään.
Sikäli nyt kun homoksi voi ihmistä haukkua. En minä esimerkiksi loukkaantuisi laisinkaan, jos minua kutsuttaisiin siellä täällä heteroksi.
Joka lukija halunnee esimerkkejä niistä oikeista, karismaattisista ja kunnon asenteen omaavista muusikoista. Niitähän minulla on mainita, eikä joukossa valitettavasti ole Yrjänä Salmelaa Suomen X-Factorista ja enimmäkseen siitä syystä, että Renne Korppila nimenomaan mainostamalla mainosti sitä, kuinka Yrjänässä nyt todella on sitä äijäenergiaa ja alfaurosta joka solussa. Ei se homma nyt vain toimi sillä tavalla.
Mathias Nygård on loistava esimerkki. Hän on tavattoman lahjakas musikaalisesti, osaa ottaa yleisönsä täydellisesti ja on lisäksi muutenkin harvinaisen kova jätkä. En ole toistaiseksi nähnyt Turisasta livenä, mutta joka sana on silti totta yhtyeen taivalta tiiviisti seuranneen vinkkelistä.
Koetan olla objektiivinen, koska kyseessä on eräs suurimmista suosikkiyhtyeistäni ja myönnän, että jollain tapaa silmälasieni väriin on ehkä vaikuttanut juuri itse musiikki ja Turisaksen mahtipontiset esiintymisasut, jotka on tehty korostamaan juuri voimaa, tenhoa, väkevyyttä - tai miksi ihmeessä nyt haluattekaan kutsua sitä. Jossain määrin maskuliinista energiaa, koska kumpuavathan lyriikatkin viikingeistä, kunniasta ja mahdista. Ei sillä, soittaahan orkesterissa harmonikkaa Netta Skog, joka on mielestäni hyvin karismaattinen esiintyjä nuoresta iästään huolimatta.
Jouni Hynysen imago on kärsinyt Kotiteollisuuden saavuttamasta julkisuudesta, koska moni puritaani ottaa aiempaan nähden yhtä vakavasti naistenlehtien haastatteluissa ollutta ja liki kaunokirjallisia teoksia julkaissutta miekkosta. Lisäksihän kaikki tietävät, että Hynynen esiintyi Äijät-televisio-ohjelmassa ja on saanut osakseen jopa Yrjänä Salmelan tapauksessa tuttua "tuossa se nyt on se todellinen äijä, kuulitteko?" -mehuttamista.
Silti kyseessä on mies, joka tekee sitä missä hän on hyvä ja on saavuttanut sen pohjimmaisen ja alkuperäisen menestyksen sekä arvostuksen nimenomaan näillä avuilla. Lopulta homma on mennyt monessa kohtaa yli sen rajan, jossa uskottavuus minusta kärsii. Ennen tätä pistettä kukaan rock-toimittaja ei sanalla sanoen julistanut, että kyseessä on the äijä, jolta ei karisma ja maskuliinisuus lopu. Eivät suuret sanat suuta halkaise.
Marja Tyrni oli hauska tapaus tasan siihen asti kun ensimmäisen Putous-tuotantokauden viimeisen jakson lopputekstit pyörivät. Ei kaikkia ideoita pitäisi - vittu sentään - levyttämään mennä. Ihan samahan se tietenkin minulle ja muille on, koska ei-miellyttävät aktit voi aina jättää huomiotta, mutta senkin budjetin ja vaivannäön voisi kohdistaa nöyrille ja sitkeille, silti kunnianhimoisille, nuorille muusikoille.
